Lansirannikon ihmeita tutkimassa

Takaisin Issaquah'ssa! Olipa muuten upea reissu jolta toissa yona palailin takasin. Paljon tuli nahtya muutaman paivan aikana, kilometrejakin tuli taitettua reippaasti yli 1000:D Kerran kun reissuun lahtee niin ei sita ihan pikkumatkoja lahdeta tekemaan...Matkamme Elisen ja Joen kanssa pitkin lansirannikkoa kulki aina taalta Washingtonin osavaltiosta Oregonin ja Kalifornian kautta takaisin Seattlen tienoille. Lahdimme lansirannikon valloitukselle perjantaina ja palasimme matkaltamme maanantai-tiistai -valisena yona.

Perjantaina paasimme tien paalle iltapaivalla ja paatimme syoda lounaan Seattlen Ikea:ssa, joka sopivasti osui reitin varrelle matkalla etelaan. Tulipa kotoinen olo, kun paasi ahmimaan tayden lautasellisen lihapullia ja perunamuussia. Jalkiruoaksi oli pakko kayda ostamassa ruotsalaisesta ruokamarketista levyllinen Marabouta tulevalle matkalle. Hyva korvike, vaikkei Fazeria mikaan voita! Muuten Ikea naytti aivan samalta kuin vastaavat myymalat Suomessa. Ainoa vaan, ettei kaytavilla olevissa opastuksissa nakynyt ruotsin kielta, kuten koto-Suomessa olevissa mestoissa. Vetasin myos jatskin, joka tuttuun tapaan (kuten ei lihapulla-annoskaan) ollut hinnalla pilattu.



Ikean jalkeen, mahat taynna, jatkoimme kohti Washingtonin etelaosaa. Meilla ei ollut etukateen varattuna hotelleja, menimme melko lailla fiiliksen mukaan (mika sopi ainakin minulle paremmin kuin hyvin, sitahan lahinna oli koko viimekesainen reilimme Mikon kanssa). Elise oli tsekannut joitakin majapaikkoja etukateen mutta sen suurempia suunnitelmia tien paalle lahtiessamme emme tehneet. Matkamme alku alkoi tosin hieman takkuisesti, silla osuimme perjantain pahimpaan ruuhka-aikaan, ja kaistat mottoriteilla alkoivat tayttya uhkaavasti heti Ikeasta lahdettyamme. Liikenne oli erittain hidasta aina Washingtonin osavaltion paakaupunkiin, Olympiaan asti, jonne Seattlesta on perati 60 mailia! Joe ajoi alkumatkan ja otin siina unta palloon. Valilla havahduin unestani ja aina heratessani olimme keskella ruuhkaa. Onneksi trafiikki hellitti Olympian jalkeen ja paasimme etenemaan nopeammin kohti Oregonia.

Paasin itse kuskin paikalle Oregoniin saavuttuani ja ajoin meidat aina Salemiin asti, jossa pysahdyimme syomaan iltapalaa. Lihapullat ajoivat hyvin asiansa koko paivan joten illalla ei suuria maaria safkaa tarvinnut napaan ahtaa. Olimme jumittaneet ruuhkassa melko kauan, joten Salemiin saavuttuamme kello alkoi lahennella jo yhdeksaa. Tarkoituksenamme oli ajaa Eugeniin, ja etsia sielta yopaikka. Mutta kuinkas sattuikaan, satuimme jotenkin ihmeellisesti ajamaan kyseisen kaupungin ohi:P Kello alkoi tuossa vaiheessa lahennella jo keskiyota joten majapaikan loytaminen alkoi olla ajatus numero uno meilla kaikilla.

Paatimme pysahtya kylaan nimelta Cottage Grove, josta loysimme yopaikan nimeltaan "Village Green". Paikka ajoi asiansa, puitteet olivat ok, tosin remppaa tehtiin parhaillaan ja alkuyosta, viela meidan ollessamme hereilla jutellen paivan tapahtumista sahkot katkesivat huoneestamme. Kuulimme respaan soittaessamme etta emme olleet ainoat pimeyteen joutuneet, sahkot olivat poikki koko Vihreasta Kylasta. Respan nainen vain totesi tyynesti tallaista joskus tapahtuvan..:D Alla olevassa kuvassa mina, Elise ja Village Greenin sisaankaynti.



Lauantaiaamunaa aamiaisen jalkeen jatkoimme matkaamme kohti kaakkoisosaa Oregonia, tarkoituksena matkata paivan kuluessa kohti Crater Lake:a, USA:n syvinta jarvea, joka on syntynyt kauan, kauan aikaa sitten tulivuoren rajahdyksesta. Ennen lahtoa tutustuin aamupalalla Oregonin paikalliseen herkkuun, jonkin sortin sampylaan, jota tarjoiltiin vaalen kastikkeen kanssa. Erikoista...mutta tulipa maistettua. Matkalla kraaterijarvelle kuljimme mahtavien maisemien lapi. Lahtiessamme Cottage Grovesta pysahdyimme ensin pikkukaupunkiin, Oaklandiin, joka muuten vaikutti taysin autiolta tuohon aikaan paivasta. Kavimme parissa kaupassa ja saimmekin selville, etta lahikaupungissa oli kyseisen viikonlopun aikana festivaalit, joita katomaan monet olivat lahteneet.

Eraasta Oaklandin myymalasta loytyi oma viiniosasto, ja mika parasta, saimme maistaa muutamia paikallisia viineja. Kavi ilmi, etta reilun kymmenen mailin paassa Oaklandista sijaitsi Henry's Estate, viinitila, josta osa viineista oli kotoisin. Paatimme poiketa reitiltamme sen verran, etta vierailimme kyseisella tilalla. Meitsillekin viinitilat olivat uusi kokemus, en ole aiemmin niilla kaynyt. Ja nyt, ollessani yli 21 v viineja sai myos maistaa, jeaa! Hauskaa oli, etta henryn tilalta eraalta seinalta loytyi maailman kartta, johon sai kiinnittaa nastan oman kotimaan kohdalle. Ei muuten nakynyt Suomen kartalla yhtaan nastaa, joten saimme Elisen kanssa kunnian olla ensimmaiset.





Matkalla Oaklandista eteen pain maasto muuttui melkoisesti. Tahan mennessa ymparisto oli ollut melko rehevaa, mutta siirtyessamme kohti Crater Lakea luonto muuttui melko karuksi. Olimme valilla kokonaan kuivan heinan ymparoimana, sielta taalta pisti esiin pieni kituva pensas. Tosin vuorten rinteilla puustoa naytti valilla olevan enemmankin. Metsapalovaara oli huipussaan, huomasin varoituskyltteja korkeasta vaara-asteesta.

Paastyamme sisamaahan luonnon vihreys alkoi taas ymparoida meita ja siirryimme reitille, joka seurasi vuorten keskella virtaavaa Umpqua-jokea. Oli muuten uskomattoman hienoja maisemia, pysadyimme valilla tutkimaan maisemia, alla olevassa kuvassa Umpqua-joki, johon oli pakko varpaansa tyontaa.



Lahestyessamme Crater Lakea nousimme koko ajan korkeammalle ja maisemat vaan paranivat. Vihdoin lahestyimme Crater Laken kansallispuistoa, ja tiedan, etta sen hetken, kun kiipesin ensimmaisen kerran katsomaan tuota luonnonihmetta ja nain tuon valtavan jarven en sita ikina tule unohtamaan. Oli se sen verran siistii:)



Crater Laken kansallispuisto sijaitsee kalderassa, eli romahtaneen tulivuoren, Mt. Mazaman yläpuolella. Mazama purkautui ja samalla romahti 7000 vuotta sitten. Kaldera on sittemmin täyttynyt vedellä, jolloin paikalle on kraatterijärvi. Kraatterijärven syvin kohta on jopa 597 metriä syvä, ja se on Yhdysvaltojen syvin järvi. Sanotaan, etta Ameriikassa kaikki on suurta ja niin oli myos tuo nahtavyys. Hiljaiseksi veti taman miehen, jaljella oli oikeastaan mykistyneisyyden, hammastyksen ja kunnioituksen tunteet luonnonvoimia kohtaan. Mielenkiintoista oli viela se, etta keskella jarvea on saari, jolle on annettu lempinimi Wizard Island sen velhonhattua muistuttavan ulkonaon vuoksi.



Alla olevassa kuvassa mukana myos kummitatini mies Joe.



Yritimme saada yopaikan kansallispuiston alueella sijaitsevasta hotellista, mutta yhtaan huonetta ei ollut jaljella. Eipa sinsansa kovin yllattavaa, silla monet muutkin vierailevat kyseisella alueella. Paatimme parisen tuntia kraaterijarven lumoissa viihdyttyamme jatkaa matkaamme ja loysimme lopulta itsemme pienesta kaupungista nimeltaan Shady Cove, joka sijaitsi jonkin verran Crater Lakesta etelaan. Saimme sielta majapaikan ja eipa tarvinnut unta sina iltana paljoa odotella, viereisen meksikolaisen ravintolan tayttavien ruokien jalkeen simmut painuivat akkia kiinni.



Sunnuntaina suuntasimme kohti Kaliforniaa. Paiva valkeni taydellisena, aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta ja lampotila oli noin 30 astetta. Matkasimme etelaan, kavimme matkan varrella Grants Pass -nimisesssa kaupungissa ja jatkoimme sielta Kalifornian rajalle. Sunnuntaina koitti matkamme toinen huippukohta, nimittain punapuumetsat. Olen joskus kuvissa nahnyt kyseisia puita, mutta kuten monet muutkin asiat, omin silmin nahtyna saa parhaimman elamyksen. Sama juttu kavi punapuiden kanssa, ne puut ovat jattilaismaisia, joten eipa niita turhaan pideta maailman korkeimpina puina:D Vanhojakin ovat kuin mitka, parhaimmillaan ne voivat elaa yli 2000 vuotta. Alla olevassa kuvassa hieman perspektiivia, millainen on puun halkaisija ja kuinka pieneksi Pekka tunsi itsensa niiden keskella.



Punapuiden esiintyvyys on hyvin rajattu, niita kasvaa vain Tyynenmeren rannikon läheisyydessä Lounais-Oregonissa ja Luoteis-Kaliforniassa. Oli todella upeaa kayda katsomassa punapuita, metsaan paasi tekemaan lenkin autolla, mutta teimme lisaksi kavellen pienen retken syvalle metsaan. Tunnelma oli erikoinen tuossa metsassa, puut olivat niin suuria ja metsa niin tiheaa, etta tuntui kuin aurinko haamotti jossain kaukana puiden takana, toisessa maailmassa. Hyvin erilaista kuin samoilu tutuissa manty- ja kuusi -metsissa Suomessa.

Illaksi asetuimme Crescent Cityyn, Tyynenmeren rannikolla sijaitsevaan Lighthouse Inniin, joka osoittautui varsin mukavaksi ja leppoisaksi paikaksi. Nautin suuresti meren laheisyydesta ja sen tuoksuista hamartyvassa sunnuntai-illassa. Maanantaiaamuna pakkasimme kamat ja kaansimme kelkan kohti pohjoista. Teimme melkoisen urotyon, silla ajoimme Kaliforniasta aina Issaquahiin asti kyseisen paivan aikana. Matkaa tuli taitettua yli 800 kilmetria, mistaan pienesta valimatkasta ei siis ollut kyse. Kuljimme alkumatkan rannikoreittia pitkin aina Florence -nimiseen kaupunkiin asti, jossa uskaltauduin kaymaan uimassa meressa. Vesi ei nyt mitaan jarin lamminta ollut, rannalla tuuli todella paljon mutta sisukas suomalainenhan menee kun on niin paattanyt! Aallot olivat isoja, ja mieleenpainuva kokemus muutenkin oli kayda pulahtamassa.



Ohitimme muuten matkustaessamme rannikkoa pitkin mielenkiintoisia paikannimia, yksi niista oli Denmark, jossa meidan oli tarkoitus pysahtya lounaalle mutta kyla oli ohitse ennen kuin tajusimmekaan eika yhtaan ruokapaikkaa nakynyt. Olipa pieni Tanska...Uintireissuni jalkeen otimme suunnan kohti sisamaata, Eugenea ja talla kertaa onnistuimme paasemaan kaupunkiin:D Kyseinen city vaikutti elavaiselta mestalta, kyseinen paikka on suuri yliopistokaupunki ja jolloin tavalla se toi mieleeni Jyvaskylan, ehkapa juuri suuren opiskelijamaaran vuoksi. Opiskelijoiden suuri maara todellakin nakyi Eugenen katukuvassa ja ravintolaa ja baaria oli moneen lahtoon.

Eugenesta siiirryimme moottoritielle, jota pitkin ajoimme aina Seattleen asti. Moottoritie oli kuuma, kaupunkien valot mulle huusi ja liikenne pelitti varsin hyvin aina perille asti:D Kello oli kaksi yolla kun ajoin auton pihaan ja reissu oli onnistuneesti heitetty!