Mt. Rainier valloitettu!

Tiistaina koitti vihdoin paiva, jolloin otin auton alle ja lahdin suunnistamaan kohti Mt. Rainieria. Kirjoitin viime merkintaani virheellisesti, etta vuori sijaitsee n. vajaan 100 kilsan paassa Seattlesta mutta olihan se matka hieman pidempi. Matkaa yhteen suuntaan kertyi perati n. vajaa 200 km mutta innokkaana ajajana ja uusiin maisemiin tutustuessa reissu meni akkia. Tuon matkan aikana tuli taas kerran havahduttua siihen faktaan, etta kuinka paljon tassa maassa onkaan autoja! Tietty kustannukset heti ajokortin hankkimisesta alkaen ovat paljon Suomen hintoja alemmat ja bensakin on talla hetkella puolet Suomen hinnasta. Paikalliset ovat tosin melko kauhuissaan kohonneista bensan hinnoista mutta halvalta se tuntuu suomalaiselle...

Autokannan paljous siis hammastyttaa, esim. tana iltana kavin lenkilla eika muuten tullut paljon ketaan jalankulkijoita vastaan. Aika yksikseen sai kaduilla kuljeskella. Eri juttu on tietty isompien kaupunkien, kuten Seattlen keskustassa. Lahes kaikkialla nahtavat Drive-in kaistat esim. postissa ja Starbucksissa (aivan, jopa kyseisella kahvilalla on joissain paikoissa omansa) tuntuvat jo aivan normaalilta nain parin viikon oleskelun jalkeen. Tosin ajoittain tulee mieleen kysymys, eivatko amerikkalaiset sen verran voisi takapuoltaan penkista nostaa ja kavella sen parikymmenta metria kahvilaan:D

Paivareissu tulivuori Rainierille oli taytta mahtavuutta! Kyseinen vuorihan sijaitsee Cascades -vuoristossa, joten maisemat matkalla vuoren juurelle olivat henkeasalpaavia. Maaranpaani oli kohde nimeltaan Paradise Inn, josta loytyy hotelli, vierailukeskus ja muutamia mokkeja innokkaille vaeltajille. Mt. Rainierin ymparille on tehty kokonainen kansallispuisto, jonne saapumisesta ilmoitettiin selvasti tien ylapuolelle pystytetyssa kyltissa. Lahdin matkaan aamupaivasta, nappasin mukaan Krispy Kreme -donitsipaikasta uunituoretta matkaevasta ja sitten mentiin.

Matkani Paradiseen (sopiva nimi muuten paikalle, maisemat siella olivat nimensa veroisia) kestikin hieman odotettua 2,5 h kauemmin silla ylhaalla vuoristossa oli menossa melko massiiviset tietyot. Tieta vuoristossa oli vain yksi kaista/suunta ja tien kunnostamisen takia liikenne ohi ohjattu aina yhdelle kaistalle kerrallaan, minka takia muodotui valilla melko pitkatkin jonot. No, eipa ollut hataa, ilmastointi pelasi (tiistaina ihmisia taalla hemmoteltiin n. 30 asteen lammolla) ja stereot luukuttivat musiikkia:)

Yllattavaa oli, etta kaantyessani Paradiseen alueelle aikovilta perittiin sisaanpaasymaksu. Henkiloautolta hinta oli 15 dollaria, mutta eihan siina auttanut muu kuin maksaa. Juttelin Elisen ja Joen kanssa asiasta myohemmin illalla saavuttuani takaisin Issaquah'aan ja he kertoivat etta tama tullimaksu on melko tuore juttu. Anyway, jatkoin matkaa maksettuani ja loppua kohden tie vain jyrkkeni ja maisemat paranivat. Hauskaa ja joiden mielesta ehka pelottavaakin on se, etta suurimmassa osassa tieta huipulle ei ollut lainkaan aitoja tien reunassa! Tie kiemurteli kaarmemaisesti ja mutkaa riitti. Tulipa mieleen etta siina hieman huolimattomampi kuski voisi helposti olla jyrkanteen reunalla ja siina olisi sen reissun paatos...



Oli muuten pakko pysayttaa auto usempaan otteeseen ja ottaa fotoja, onneksi sita varten tien reunaan oli rakennettu pysahdyspaikkoja, joissa kuvien otto onnistui mainiosti. Eraalla pysahdyspaikalla eras pariskunta tuli kysymaan, josko voisin ottaa heista kuvan ja tietysti suostuin. Juttelimme heidan kanssaan kaikenlaista ja kavi ilmi, etta mies oli kotoisin Norjasta. Oli mukava vaihtaa kuulumisia, kerroin tietty etta Suomesta ollaan ja nailla kulmilla asustellaan viiden viikon ajan.



Paastyani Paradiseen vietin parisen tuntia vaellellen ympariinsa, nauttien upeasta luonnosta ja Mt. Rainierin laheisyydesta. Hienoa, kaunista, lumoavaa ja pakahduttavaa samalla kertaa. Vuorella on korkeutta yli nelja kilometria jolla se nousee Cascades-vuoriston korkeimmaksi huipuksi. Tama kerrostulivuori on purkautunut viimeksi 1854, joten muutama vuosi on jo tuosta purkauksesta kulunut. Saas nahda milloin seuraavaksi pamahtaa...Kyseisen vuoren ymparistoon seka sen huipulle jarkataan opastettuja vaelluksia, jotka vaihtelevat pituudeltaan muutamista maileista jopa reiluun 90 mailiin ja nama reissut ovat kuuleman mukaan erittain suosittuja. Jos asuisin taalla pysyvasti, tulisi varmasti lahdettya patikoimaan ylos huipulle asti.

Paatin lahtea seuraamaan erasta retkeilypolkua pienen matkan ajan, ja tuli hieno fiilis, kun eraassa kohdassa polun varrella huomasin, etta olin lumen ymparoimana ja samaan aikaan aurinko porotti pilvettomalta taivaalta seka helleraja oli ylitetty. Kelpasi kuljeskella sandaaleissa eika ollut kylma. Kumma tunne suomalaiselle...Loysin itsestani sisaisen lapsen ja talven taian, silla en voinut vastustaa kiusausta tehda parit lumipallot kun kerran lunta oli:)



Illan tullen palailin takaisin, alun perin olin suunnitellut tulevani hieman toista reittia takaisin vuoriston toiselta puolelta, mutta maisemat tullessa olivat niin hyvia, etta paatin tulla samaa tieta takaisin ja nauttia viela kerran tutuista vuorista. Kansallispuiston alueella oli monessa paikassa tehty hyvin selvaksi, ettei merkitylta polulta kannattanut poiketa, sakkojen uhalla. Oli se luonto sen verran puhtaan nakoista ettei harha-askelia polulta ole juuri otettu. Alla olevassa kuvassa muuten kansallispuiston alueella oleva jarvi, jonka vesi oli peilikirkasta. Myos lunta loytyi.



Keskiviikona kavin Seattlen keskustassa sijaitsevassa paikallisessa jazz baarissa nimeltaan Jazz Alley. Keikalla oli Seattelen seudulta kotoisin oleva bandi, "Pearl Django", joka soitti gypsy jazzia (kokoonpano kaksi kitaraa, viulu, harmonikka ja kotrabasso). Hiano keikka ja kyseinen baari oli muutenkin tosi viihtyisa. Basistilla oli suomalainen sukunimi (Leppanen) ja menin keikan jalkeen jututtamaan hanta siina toivossa, etta paastaisiin haastetelmaan suomeksi. Ei paasty, silla kavikin ilmi, ettei herra ole ikina edes Suomessa kaynyt. Hanen isoisansa oli kuitenkin suomalainen. Mukava tyyppi kuitenkin, kertoilin siina samalla omasta musisointihistoriastani.





Tulevana viikonloppuna alkavat kesaolympialaiset Pekingissa vuosimallia 2008. Tarkoitus olisi katsella niita aina kun tassa ehtii. Elisen & Joen kanssa oli muuten puhetta kisoista ja sain kuulla, etta taalla telkkarista naytetaan yleensa vain ne lajit, joissa jenkkilaiset menestyvat. No eikohan ainakin sunnuntain korismatsi Kiinaa vastaan ole ohjelmalistalla...Outoa on myos se, etta kisoissa muiden maiden voittaessa kansallislaulujakaan palkintoseremonioissa ei nayteta! Uskomatonta.

Tosin nyt viikonlopun koittaessa TV:n katsominen jaa vahemmalle, silla meidan on tarkoitus lahtea muutaman paivan mittaiselle road tripille kohti etelaa. Suuntaamme kohti Oregonin ja Kalifornian osavaltioita, aikeissa on menna tsekkaamaan mm. punapuumetsat Kalifornian osavaltion pohjoisosissa. Palaan asiaan reissun tiimoilta kun sielta palaamme.